Kuka kirvestä käytti ja mihin? Kolme arkeologia, geologi ja kuvanveistäjä selvittävät veistoksen arvoitusta.

Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Routa oli taas nostanut hiekan läpi kiviä mökin pihamaalle, vieläpä kuistin rappujen eteen. Lapsenlapset voisivat loukata niihin itsensä.

Raimo Virpi tarttui rautakankeen. Kaksi ensimmäistä kiveä irtosi helposti, mutta kolmas oli jumiutunut juurakon alle niin tiukasti, että hän joutui pehmittämään maata sen ympäriltä.

Muutaman tanakan iskun jälkeen kiven vierestä kimposi ylös pienempi kivi, jonka puikulamainen muoto kiinnitti Virpin huomion. Hän otti esineen käteensä ja havaitsi sen esittävän hirveä.

Kiviesine oli koristeltu, hyväkuntoinen ja muodoiltaan niin säännönmukainen, että se olisi voinut olla teollista tuotantoa. Mutta miksi joku olisi kaivanut sellaisen juurakon alle?

Kesken pohdinnan Virpin puhelin soi. Toisessa päässä oli vanha tuttu, jolle Virpi kertoi, mitä oli juuri löytänyt. Kaveri kertoi kälynsä olevan eläköitynyt arkeologi.

Kun arkeologi oli nähnyt hirvenpäästä otetut kuvat, tapahtumat etenivät nopeasti.

Virpi ilmoitti Museovirastolle esineestä vielä löytöpäivänä, lauantaina 27. toukokuuta 2023. Löytöpaikaksi kirjattiin Joukamojärven ranta, Kuusamo.

Seuraavana maanantaina hän vei esineen Oulussa sijaitsevaan Pohjois-Pohjanmaan maakuntamuseoon. Museoviraston työntekijä matkusti paikan päälle, pakkasi hirvenpään lento-onnettomuuden kestävään laatikkoon ja kuljetti sen henkilökohtaisesti pääkaupunkiin.

Kun hirvenpää oli saapunut Helsinkiin, viraston jokainen arkeologi kävi silmäilemässä sitä. Varsinainen tutkiminen lankesi Sami Raniselle.

Seitsemäntoista sentin pituisen kiviesineen peräpäässä näkyi puolikas reiästä, joka oli epäilemättä tehty varren kiinnittämistä varten. Jossain vaiheessa esine oli haljennut sen kohdalta. Irronneessa ja kadonneessa puolikkaassa oli luultavasti ollut kirveen terä.

Niin sanottu Iisalmen tyypin reikäkirveen hamara, Raninen määritteli.

Tosin varttamisreiän kapeudesta ja esineen puikkomaisuudesta saattoi päätellä, että kirves olisi ollut työkaluna surkea. Myös koristelun perusteella se oli ilmiselvä status- tai rituaaliesine.

Yksi Ranisen tehtävistä oli varmistaa, ettei esine ole väärennös.

Vaikka hirvenpään pinta oli sileä, sen tekstuurissa oli käsin tehdyn tuntu.

"Kun vanhoja esineitä tutkii paljon, käsityön oppii tunnistamaan sormenpäissä ja silmien verkkokalvoilla tavalla, jota on vaikea sanallistaa", hän sanoo.

Esineen raakatyöstö oli tehty iskemällä, viimeistely tikkaamalla ja hiomalla. Valmistaminen oli vaatinut paljon työtä, hyvää esteettistä silmää ja hämmästyttävää kädentaitoa, Raninen arvioi. Sellaiseen pystyisi ani harva nykyihminen. Miksi joku olisi tuhlannut aikaansa ja lahjojaan moiseen, ja kätkenyt esineen?

Kun Kuusamon löytö vielä muistutti tyylillisesti huomattavasti Säkkijärveltä 1890-luvulla löydettyä kivikautista hirvenpäätä, sen korkeasta iästä ei jäänyt järkevää epäilyä.

Esine oli seitsemäs Suomesta löydetty kivikaudella valmistettu hirven kivipää. Niiden lisäksi Ruotsista ja Venäjän Karjalasta on tehty yhteensä viisi vastaavaa löytöä.

Raninen arvioi Kuusamon hirvenpään 4 000 vuotta vanhaksi. Otaksuma perustui pitkälti Säkkijärven hirvenpäästä tehtyyn ajoitukseen. Sen löytöpaikka sijaitsee lähellä Virolahtea, hieman nykyisen rajan itäpuolella.

Säkkijärven hirvessä on yksityiskohtia, jotka muistuttavat varhaisesta pronssikaudesta. Myös sen läheisyydestä löytyneiden savi- ja keramiikkaesineiden muoto ja koristelu viittaavat samaan ajanjaksoon.

Takarajan esineen iälle asetti se, että löytöpaikka oli maannousun seurauksena vapautunut meren alta hieman yli neljätuhatta vuotta sitten.

Arkeologinen ajoittaminen toimii usein näin. Yhden esineen ikä kyetään arvioimaan verraten tarkasti, ja muiden tyyliltään samanlaisten oletetaan edustavan samaa aikakautta.

Kahden hirvenpään poikkeuksellinen yhtäläisyys mietitytti Ranista. Olisiko sama kiviseppä voinut valmistaa ne molemmat...