Tämä on näyte Suomen Kuvalehden audiosisällöstä. Tilaajana voit kuunnella koko lehden.

Kultakalan elämä näyttää yksitoikkoiselta. Se ui loputtomasti ympyrää maljassaan, ei lähde mistään eikä päädy mihinkään.

Lohdullinen puoli asiassa on se, että kultakala unohtaa kaiken nopeasti. Sen huomiojänne on vaivaiset kahdeksan sekuntia. Ehkä se näkee jokaisella kierroksella uudelta tuntuvan maailman.

Sosiaaliseen mediaan kiinni kasvanut nykyihminen ei ole keskittymiskyvyltään paljon kultakalaa kummempi. Hakukoneyhtiö Googlen laskelmien mukaan millenniaalit jaksavat paneutua yhteen asiaan yhdeksän sekuntia kerrallaan. Sen jälkeen heidän aivonsa huutavat uusia ärsykkeitä, yllykkeitä ja kiihokkeita.

Verkkomaailmaa hallitsevat digijätit käyttävät massiivista voimaansa dopamiiniriippuvaisten käyttäjien koukussa pitämiseen.

Kultakaloja eivät ole vain millenniaalit. Minäkin, keski-ikäinen setämies, uiskentelen omassa maljassani. En pysty lukemaan romaania tai katsomaan elokuvaa näpelöimättä välillä puhelintani tai tablettiani. Onko tullut uusia viestejä? Onko päivityksistäni tykätty? Ovatko kaverit laittaneet kiintoisia postauksia?

Pelkään aivojeni puolesta. Pelkään, että olen tyhmä ihminen älykkäiden laitteiden maailmassa.

Neurologi ja tietokirjailija Oliver Sacks luonnehti sosiaalista mediaa suuren luokan neurologiseksi katastrofiksi. The New Yorkerin julkaisemassa esseessä Sacks esitti synkkiä huomioita laitteidensa orjuuttamista ihmisistä, jotka elävät ääretöntä nykyhetkeä vailla hahmotusta menneestä ja tulevasta.

Kun eletty ja koettu typistyy kuvaruudun loputtomaksi ärsyketulvaksi, inhimillisestä vuorovaikutuksesta katoavat syvämerkitykset. Sacks näki digijättien orjuuttamissa nuorissa samoja piirteitä kuin potilaissaan, joiden muistijärjestelmät olivat vaurioituneet.

Jos verkkomaailma muokkaa meitä yksilöinä, se muokkaa meitä myös kansalaisina.

Kun politiikka menee Tiktokiin, Tiktok menee politiikkaan. Julkisesta keskustelusta tulee päättymätön mielenkuohujen sarja, jossa tunne nujertaa tiedon, iskulause argumentin ja anekdootti faktan.

Samalla katoavat laajemmat näköalat. Ulkopuoliset näkevät kultakalan maljassaan ja huoneen siinä ympärillä, mutta kultakala ei tiedä olevansa maljassa. Se luulee, että maljan seinämien rajaama pieni kaistale todellisuutta on koko maailma.

Kirjapainotaidon keksiminen oli aikoinaan suuri yhteiskunnallinen mullistus. Se avasi mahdollisuuden siirtyä valistusfilosofien johdatuksella uskonnon aikakaudelta järjen aikakaudelle.

Perinteiset tiedotusvälineet alkoivat kertoa tärkeistä yhteiskunnallisista ilmiöistä ja niiden taustoista. Samalla ne loivat perustaa julkiselle keskustelulle, jossa - ainakin ihanteiden tasolla - kaikilla on oikeus omiin mielipiteisiinsä, mutta ei omiin faktoihinsa.

Nykyisessä digiympäristössä perinteiset tiedostusvälineet menettävät asemiaan, eikä julkisen keskustelun tueksi ole mahdollista luoda samanlaista yleiskatsauksellisuutta kuin takavuosikymmeninä.

Jokainen sosiaalisen median kultakala ui omassa maljassaan, jokaisella on oma versionsa Facebookista, Instagramista, Tiktokista ja X:stä. Ei ole yhteistä tilaa, on vain maljojen välinen avaruus, jossa on paljon kohinaa mutta vähän signaaleja.

Onko julkinen keskustelu muuttunut typerämmäksi?

Kysymys on perusteltu. Poliitikot ja kansalaiset ovat ihmisiä, ja ihmisyyteen kuuluu typeryys siinä missä viisauskin. Jos syntyy kulttuurin muoto, jossa reaktio syrjäyttää reflektion, typeryys pääsee helpommin niskan päälle kuin viisaus.

En kuitenkaan usko, että poliitikot ja kansalaiset olisivat läheisessä tai kaukaisessa menneisyydessä olleet viisaampia kuin nykyisin. Sellainen käsitys syntyy valikoivan muistin luomasta harhasta.

Typeryys on ihmiskunnan uusiutuva luonnonvara. Michel de Montaigne kuvaili sosiaalisen median henkiset toimintamekanismit jo 1500-luvulla:

"Ihmiset eivät yleensä pyri mihinkään yhtä voimakkaasti kuin tuomaan esille omat mielipiteensä. Kun tavanomaiset keinot pettävät, lisäämme niihin käskyjä, voimaa, tulta ja miekkaa....